Muinaisten valtamerien esihistorialliset pedot ja kalat.

Muinaisissa valtamerissä eli monia esihistoriallisia kaloja ja vaarallisia petoja, joista on myöhemmin saatu tietoja fossiililöytöjen avulla

Muinaisten valtamerten pedot

Megalodon

Yksi suurimmista muinaisten valtamerten pedoista polveutuu meille paljon tutummasta valkohaista, mutta tämän pedon leuat ja hampaat olivat monta kertaa valkohain leukaluuta ja hampaita suuremmat.

Kyseessä on muinaisten valtamerten petojen peto Megalodon, jättiläishai.

Megalodon saattoi kasvaa jopa 17 metriä pitkäksi ja painaa arviolta 27 tonnia.

Megalodon eli trooppisissa merissä tertiäärikauden lopulla.

Vanhimmat Megalodonin fossiilit ovat 18 miljoonan vuoden takaa ja viimeisimmät 1,5 miljoonan vuoden takaa.

Megalodonien tiedetään käyttäneen pääravintonaan sen ajan valaita ja kookkaita kaloja.

Megalodon tunnetaan pääosin fossiloituneista hampaistaan. Tämä johtuu siitä, että aivan kuten nykyistenkin haiden, myöskään megalodonin tukiranka ei ollut luuta vaan rustoa.

Rusto ei fossiloidu luun tapaan. Vain hampaat ovat säilyneet, koska niissä oli enemmän luuainesta kuin muussa luustossa.

Pisimmät mitatut hampaat ovat yli 17 senttimetriä pitkiä. Megalodonin leuka on oletettavasti ollut 10 kertainen verrattuna Valkohain leukaan.

                          Megalodonin olemassa olosta on säilynyt todisteena vain fossiilisoituneita hampaita.

Jotkut kryptozoologit uskovat, ettei Megalodon olisikaan vielä kuollut sukupuuttoon.

Jättiläismäisistä haista on tehty useita väitettyjä havaintoja, mutta todisteita lajin elossa olemisesta ei ole saatu.

Kuitenkin megalodonin olemassaolo on mahdollista, sillä 95 % maailman meristä on edelleen tutkimatta, ja megalodon voisi saada tarvittavan ravintonsa raadoista ja syvänmeren kaloista.

Tästä kaavakuviosta näkee kuinka suuri Megalodon oli ihmiseen ja tämän päivän pienempiin hailajeihin verrattuna.

                                                               Megalodonin hammas.

                     Tässä verrataan Megalodonin hammasta tavallisen valkohain hampaaseen, kokoero on huomattava.

Vaikka valtaosa valtameristä on edelleen tutkimatta, niin en usko tämän jättiläisen enää elävän. Olosuhteet ja ilmasto ovat muuttuneet Megalodonien ajoista.

Tämäkin mahtava muinainen meripeto on kuollut sukupuuttoon monien muiden merien petojen tapaan jo sitä ennen.

 Mitään todisteita Megalodonien olemassaolosta tai elämisestä tänä päivänä ei ole minkäänlaisia tieteellisiä todisteita, jotka tukisivat tätä väitettä.

Megalodonien ravintona käyttämät kalat ja valaat ovat kuolleet sukupuuttoon, eikä ole todisteita siitä, pystyisikö niin valtava meripeto sopeutumaan nykymaailman valtameriin tai vaihteleviin ilmasto-oloihin tai vuodenaikoihin.

                                                  Megalodonin uskottiin näyttäneen tältä.

                                         Erikokoisten Megalodonien fossiloituneita hampaita.

Vain Megalodonien hampaat ovat säilyneet todisteena sen olemassaolosta. Hampaita löydetään vielä tänäkin päivänä, mutta toistaiseksi mikään ei ole viitannut siihen, että tämä muinaisten valtamerten peto olisi säästynyt sukupuutolta.

Jatketaan sitten muilla muinaisten valtamerien pedoilla. Seuraavaksi hieman koottuja fossiililöytöjä muinaisten valtamerien tappajavalaasta Basilosauruksesta, joka eli varhaisten nisäkkäiden valloittamalla planeetalla myöhäisellä eoseenikaudella.

Basilosaurus

Basilosaurus eli "kuninkaallinen lisko" oli varhainen valas, jonka uskotaan syöneen muun muassa samaan aikaan eläneitä pienempiä valaita kuten dorudoneja.

Sen jäännöksiä löydettiin ensimmäisenä Pohjois-Amerikasta, ja niitä luultiin jonkinlaisen merimatelijan fossiileiksi; tästä saurus-nimi,joka tarkoittaa liskoa.

Ainakin kahden muun lajin jäännöksiä on löydetty Egyptistä ja Pakistanista. Basilosaurus koiraat olivat 21 metriä pitkiä ja naaraat 18 metriä pitkiä.

                                                              Basilosauruksen kallo.

Fossiililöydöt

1800-luvun alkupuolella Louisianassa ja Alabamassa Basilosaurus cetoides -fossiilit olivat niin tavallisia ja suuria, että niitä käytettiin yleisesti kalusteina.

Anatomian tutkija Richard Harlan esitti, että kyseessä olisi suuri matelija ja nimesi eläimen basilosaurukseksi. Myöhemmin brittitutkija Sir Richard Owen perehtyi jäännöksiin ja totesi niiden kuuluneen nisäkkäälle.

Myöhemmin basilosauruksen fossiileja löydettiin Euroopasta,Egyptistä ja Uudesta-Seelannista.Basilosaurus oli siis hyvin yleinen maailman lämpimissä valtamerissä 45-36 miljoonaa vuotta sitten.

Ominaisuudet

Kaikkien valaiden tavoin myös basilosaurus hengitti ilmaa.Sillä ei kuitenkaan ollut ilmareikää päälaella,vaan se hengitti uimalla pintaan ja haukkasi siellä ilmaa.

Tälläiset alkeelliset piirteet olivat ymmärrettäviä,koska valaat kehittyivät vain muutama miljoonaa vuotta ennemmin kunbasilosaurus kehittyi.

Basilosaurus kuului alkuvalaat-heimoon eli archaeoceti-heimoon.

Basilosaurus ei ollut nirso.Se saalisti kaikkea:Kilpikonnia,haikaloja,muita kaloja sekä kalmareita.

Basilosaurus oli pitkään ainoa tunnettu esihistoriallinen valas.

Sen pienet takaraajat,jotka muistuttivat ennemmin jalkoja kuin eviä,johtivat ajatukseen,että valaat ovat kehittyneet maaeläimistä.

Viimeisen naulan arkkuun kuitenkin löi se,kun ambulocetus löydettiin.

                                                         Tältä Basilosauruksen uskottiin näyttäneen.

Fossiililöytöjen perusteella on saatu paljon tietoa muinaisten valtamerien pedoista ja muista eläimistä on saatu lisää tietoa ja myös kuvaa siitä millaisessa ympäristössä ne elivät.

Seuraavaksi siirrytään panssarikaloihin ja myöhäisen devonikauden valtamerten petoon Dunkleosteukseen.

Dunkleosteus

                                                            Tältä Dunkleosteuksen uskottiin näyttäneen.

Dunkleosteus terrelli oli jättiläiskokoinen petokala, joka eli myöhäisellä Devonikaudella 360–415 miljoonaa vuotta sitten.

Sillä oli vahvat leuat, joilla se luultavasti murskasi saaliskaloja, joilla oli suojaava panssari. Dunkleosteuksella oli myös itsellään paksu luinen suojaava panssari.

Suurin tunnettu yksilö kasvoi kahdeksasta kymmeneen metriin pitkäksi.

Dunkleosteuksen paino oli noin tuhat kilogrammaa.

Kalan silmät olivat panssarin syvennyksissä suojassa neljän luurenkaan keskellä.

Dunkleosteuksen kohtaloksi oletetaan koituneen se, että sen saaliseläimet kehittyvät sitä nopeammiksi, kun panssarikaloja notkeammat rustokalat yleistyivät.

Fossiileja on löytynyt Saksasta, Pohjois-Afrikasta ja Yhdysvaltojen itäosasta. Dunkleosteus söi lähes mitä tahansa eliöitä jotka elivät merissä.

                                                            Dunkleosteuksen kallo.


Merten panssarikaloista päästäänkin aivan toisenlaiseen esihistorialliseen merien petoon. Siirrytään takaisin aikaan, jolloin Dinosaurusten valtakausi oli vasta aluillaan eli takaisin jurakauteen.

Liopleurodon

Liopleurodon oli valtava jurakauden merimatelija, joka eli 165-150 miljoonaa vuotta sitten.

 Se saattoi joidenkin arvioiden mukaan kasvaa jopa 28 metriä pitkäksi ja painaa lähes 75-150 tonnia.

 Suurimmat löydetyt liopleurodonit kuitenkin "vain" noin 20 metrisiä. Pelkästään liopleurodonin kallo oli 4.5~6 metriä pitkä.

Lioleurodonin fossilisoitunut hammas.



Lioplerodonin luuranko kokonaisuudessaan.

Tältä Liopleurodonin uskotaan näyttäneen.


Se Jurakauden esihistoriallisesta meripedosta Lioplerodonista. Kun vauhtiin päästiin, niin ei kuin lisää esihistoriallisia meripetoja tutkimaan eli siirrytään esihistoriallisiin hailajeihin ja niiden esihistoriallisiin varhaismuotoihin.

Esihistorialliset Hait

 

Helicoprion

 

Helicoprion on esihistoriallinen kala. Se on nykyisten haiden varhaismuoto, joka eli 250–300 miljoonaa vuotta sitten permikaudella.

 Se oli petokala, ja saattoi kasvaa jopa kolmemetriseksi. Lajin ainut löydetty osa on erikoinen kiemurainen fossiili, jossa on yli 180 hammasta.

Löydös on osa eläimen alaleukaa.

Helicoprionin fossiloitunut leuka.

Fossiililöydöt ja Tutkinta

Helicoprionin leukoja on löydetty Venäjältä, Pohjois-Amerikasta, Japanista ja Australiasta. Ensimmäisen löydöksen läpimitta on noin 26 senttimetriä.

 Aluksi sen arveltiin kuuluvan jollekin erikoiselle ammoniitille, mutta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että se kuului jonkinlaiselle haille, ja laji nimettiin helicoprioniksi.

Venäläinen Andrzej P. Karpinski käytti monta vuotta elämästään yrittäessään tutkia, mihin kohtaan haita "kiehkura" voisi kuulua.

 Hän mm. kokeli sijoittaa sen selkäevään, pyrstöön ja yläleukaan. Vasta helicoprionin sukulaisen ornithoprionin löydyttyä ymmärrettiin sijoittaa kiehkura alaleukaan.

 Tosin vieläkään ei olla varmoja, mihin kohtaan aleleukaa löydös kuului.

Tältä Helicoprionin uskottiin näyttävän.

Hybodus

Hybodus oli varhainen haisuku, joka eli noin 260–100 miljoonaa vuotta sitten. Sen fossiileita on löydetty kaikilta mantereilta. Suurimmat lajit olivat parin metrin pituisia.

Tältä Hybodus suvun haiden uskottiin näyttävän.

Hyboduksen fossiloitunut luuranko.


Hybodus oli pieni haisuku ja siitä on edelleenkin vain vähän tietoa. Tämän suvun edustajat olivat myös hyvin pieniä, tämä on voitu päätellä löydettyjen fossiilien avulla.

Kaikki nämä ovat kuitenkin sukua tämän päivän hailajeille.

Sitten siirrytään esihistoriallisiin luukalalajeihin.

 

Esihistorialliset Luukalat

Xiphactinus

Xiphactinus oli jättimäinen esihistoriallinen luukala, joka eli myöhäisellä liitukaudella. Sen koko oli vaihteli välillä 4,5-6 m.

Se saalisti kookkaita kaloja ja lintuja.

Xiphactinuksen luuranko.

 Tältä Xiphactinuksen uskottiin näyttäneen.

Jäänteitä Xiphactinus-luukaloista on löydetty Kansasista (josta lajin ensimmäinen fossiili löydettiin 1850-luvulla), Alabamasta ja Georgiasta Yhdysvalloissa sekä Euroopasta, Australiasta, Kanadasta ja Venezuelasta.

Leedsichthys

 

Leedsichthys oli esihistoriallinen luukala. Arviot sen koosta vaihtelevat, mutta suurimpien yksilöiden arvellaan olleen 16 metriä pitkiä.

Tältä Leedsichthysen uskottiin näyttäneen.

 Luukaloista tiedetään aika vähän, mutta ne olivat isompien meripetojen saalista. Fossiililöytöjen avulla on saatu paremmin tietoa esihistoriallisesta elämästä. Tässä olivat merten suurimmat esihistorialliset meripedot ja niiden mieluisat saaliseläimet.

Valtamerissä on vieläkin tutkimattomia osia, mutta historia ei enää marssita esiin mitään samanlaista kuin muinaisten valtamerien esihistorialliset pedot ja kalat.

 Tälläisiä eläimiä ei enää koskaan uiskentele tämän maailman valtamerissä, mutta näiden eläinten jälkeläiset elävät  monipuolisena joukkona. Suurimpina tietysti hait, joita on ollut esihistoriallisista ajoista lähtien.