Dinosaurusten aikakausi ja nisäkkäiden nousu.

Jos elämää oli esihistoriallisissa valtamerissä, niin minkäläistä elämä oli samaan aikaan maalla, kun suuret meripedot asuttivat valtameriä, samaan aikaan isot eläimet asuttivat maata, niitä oli pieniä ja suuria, lihan - ja kasvinsyöjiä

No tietenkin kyse on 65 miljoonaa vuotta sitten maata asuttaneista suuremmoisista eläimistä. Evoluutio ei ole koskaan marsittanut esiin mitään näin suurta.

Dinosaurukset asuttivat maapalloa 65 miljoonaa vuotta ja kuolivat sukupuuttoon suuressa joukkotuhossa.

Käydäämpä dinosaurusten valtakausi aikakausittain läpi. Aloitetaan n.252-201 miljoonaa vuotta sitten vallinneelta Triaskaudelta.

Triaskauden dinosaurukset

Triaskaudella maassa oli vain yksi suurmanner Pangea, jossa oli laajoilla alueilla kuiva ilmasto.

Kauden eläimistöä luonnehti matelijoiden nopea kehitys varsinkin maalla. Sammakkoeläimetkin olivat yleisiä, eräät niistä metrien pituisia. Oli vanhoja ja uusia matelijaryhmiä, muun muassa arkosaureja, joista moni muistutti krokotiilia.'

 Päästäisiä muistuttavat maanisäkkäät kehittyivät kauden keskivaiheilla nisäkäsmäisistä matelijoista. Dinosaurukset kehittyivät hieman ennen kauden loppua noin 240 miljoonaa vuotta sitten.

 Merissä eli kalaliskoja ja hampaallisia, kaulallisia notosaureja. Ensimmäiset pterosaurit eli lentoliskot ilmestyivät.

Kasvillisuus

Pääasialliset puut olivat kuivaa sietäviä käpypalmuja, neidonhiuspuita ja siemensaniaisia. Yleistyvät havupuut ovat kauden suurimpia puita. Neidonhiuspuita kasvoi keskikorkeina harvassa.

 Käpypalmuja oli puun pituisia ja puuta lyhyempiä. Saniaiset olivat yleisiä kuivilla puuttomilla savannityyppisillä alueilla. Kortteita kasvoi kosteammilla seuduilla.

 Havupuita, käpypalmuja kasvoi paikoitellen kuivilla seuduilla ja päiväntasaajan lähellä. Etelässä Gondwanalla kasvoi korkeita siemensaniaispuita, jotka hävisivät triaskauden kuluessa käpypalmuille ja havupuille.

Palmukasvit (Cycadia) olivat kaudella tavallisia. Pohjoisessa kasvoi erityyppisiä saniaisia, jotka olivat hyvin yleisiä. Kukkakasvit lienevät esiintyneen ensi kerran, mutteivät yleistyneet kuin vasta liitukaudella.

Eläimistö

Kauden matelijat olivat pääosin aiempia kehittyneempiä arkosaureja, joiden eräs hallitseva alaryhmä olivat krokotiilin sukuiset crurotarsit. Eräässä vaiheessa yleisiä olivat myös toiseen matelijoiden kehityslinjaan kuuluvat nisäkäsmäiset matelijat, tekodontit (Dicynodon).

Lentoliskot (pterosaurit) ilmestyivät, meriin kalaliskot. Maalla valtasivat permikauden matalilta synapsidi-matelijoilta alaa arkosaurit. Ennen ensimmäistä joukkotuhoa olivat yleisiä muun muassa krokotiilimaiset rynkosaurit ja nisäkäsmäiset kynodontit, joissa oli sekä lihansyöjiä että kasvinsyöjiä. Nämä kuolivat suuressa sukupuuttoaallossa pois. Tämän jälkeen tuli tekodontteja, jotka myös tuhoutuivat suuressa sukupuutossa.

Tunnettu varhainen triaskauden matelija oli kahdella takajalalla kävelevä Euparkeria, jonka on arveltu olleen myöhempien krokotiilin ja dinosaurusten sukuisten arkosaurien esi-isä.

Ensimmäiset dinosaurukset ilmestyivät triaskauden lopulla noin 230-210 miljoonaa vuotta sitten, suunnilleen 15 miljoonaa vuotta ennen kauden loppua.

Varhaisimmat dinosaurukset olivat Eoraptor, Herrerasaurus, kasvinsyöjä Plateosaurus ja Riojasaurus (Riojasuchus) ja Lystrosaurus. Vanhin dinosaurus Herrerasaurus eli noin 235-225 miljoonaa vuotta sitten. Riojasuchus muistutti hieman pitkäraajaista krokotiilia. Triaskauden lihaa syövät matelijat olivat vielä melko pieniä, enimmäispituus noin neljä metriä. Kasvinsyöjät saattoivat olla noin 10 metriä pitkiä.

Varhaistriaskauden Lystrosaurus tekoontti.  

 Kaudella oli jo noin 3 m korkeita, kahdella jalalla käveleviä saalistajaliskoja kuten Coelophysis. Cynognathus käveli neljällä jalalla ja oli hieman varaania muistuttava suden kokoinen matelija. Desmatosuchuksen selässä oli luupiikkejä, se tuo mieleen jotkut Galapagossaarilla nykyään elävät muodot. Kaudella eli vanhin kaksijalkainen saalistajadinosaurus, Eoraptor, joka oli kuitenkin pienikokoinen. Samantyyppinen oli Saltopus. Kaudella eli myös Plateosaurus, kaksijalkainen kasvinsyöjädinosaurus. Kilpikonna ilmestyi.

Esimerkki nisäkästä muistuttavasta matelijasta oli hieman koiramainen Massetognathus noin 205 miljoonaa vuotta sitten. Nämä neljällä jalalla kulkevat nisäkäsmäiset matelijat kuolivat sukupuuttoon dinosaurusten ilmestyessä. Toinen nisäkäsmäinen matelija Diictodon eli noin 230 miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäiset pienet munia hautovat nisäkkäät ilmestyivät myöhäistriaksen Carnian-kaudella.

Ne olivat nykyisiä nisäkkäitä alkeellisempia, päästäismäisiä, ehkä yöllä eläviä. Varhaisia nisäkkäitä on löydetty Euroopasta, Kiinasta ja Etelä-Afrikasta. Näistä tunnetuin lienee rottamainen alkunisäkäs, ptototheria triconodontti Megazostrodon, jolla oli hieman matelijamaiset jalat. Muita ovat Haramyoa ja varsinaisin nisäkkäisiin kuuluva pahtotheeri Kuehneotherium.

Esimerkki varhaisesta nisäkkäästä on Eozostrodon, jonka arvellaan kehittyneen nisäkäsmäisistä matelijoista (Theriodontia). Myöhäistriaskaudella eli pieniä liitäviä matelijoita. Vedessä eli hampaallisia notosaureja ja kalaliskoja. Triaskaudella ilmestyi myös lintujen edeltäjä Pseudosychis, mahdollinen Archaeopteryxin, liskolinnun edeltäjä. Triaskaudella kehittyivät myös ensimmäiset tunnetut varsinaiset sammakot (Protobatrachus).

Triaskaudella kehittynyt arkosaureihin ja crurotarseihin kuuluva krokotiilin sukuinen Prestosuchus.

Triaskaudella oli monia permikautisia lajeja permikauden lopun joukkotuhosta huolimatta. Esimerkiksi terapsidit, joista nisäkäsmäiset matelijat ja nisäkkäät kehittyivät, saivat alkunsa jo permikaudella. Triaskauden selkärangattomat alkoivat muistuttaa nykyisiä. Merissä oli ammoniitteja, jotka muistuttivat mustekalaa, jolla on pässin sarven muotoinen kotilokuori, simpukoita ja muita nilviäisiä.

Varhaisimmat kilpikonnat ilmestyivät Norian-kaudella (myöhäis-trias) nimellä Proganychelys noin 210 miljoonaa vuotta sitten.

Varhaisella triaskaudella ilmestyivät nykyisen tyyppiset korallit. Hyönteisille kehittyi täydellinen muodonvaihdos.

Triaskauden lopun lajien joukkotuho

Kausi päättyi monien lajien häviämiseen, ehkä katastrofaalisesti. Kauden lopulla sattui suuria tulivuorenpurkauksia 213-208 miljoonaa vuotta sitten, kun Pangea alkoi hajota palasiksi. Manicoauaganin törmäyskraatteri syntyi noin 214 miljoonaa vuotta sitten, mutta triaskausi päättyi 202 miljoonaa vuotta sitten.

On väitetty että Carnian-Norian välissä olisi sattunut joukkotuho 220 miljoonaa vuotta sitten. Tämän väitteen mukaan Manicouaganin törmäys ei selitä mitään joukkotuhoa triaskaudella. Wilkesinmaan kraatteri on vuoden 2006 keväällä löydetty ehdokas tuhon aiheuttajaksi.

Triaskaudella näyttää tapahtuneen melko nopeita ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousuja noin 230 ja 200 miljoonaa vuotta sitten, ja hieman hitaampi 220 miljoonaa vuotta sitten. Triaskauden lopussa hiilidioksidipitoisuus saattoi nousta 1500-2000 ppm:iin.

Seuraavaksi siirrytään Jurakaudelle, jota hallitsivat aivan toisenlaiset dinosaurukset.

Jurakauden dinosaurukset

Jurakausi alkoi noin 206–144 miljoonaa vuotta sitten. Kausi oli ensimmäinen dinosaurusten kukoistuskausista.

Kaudella oli nykyistä lämpimämpää ja laajoja trooppisia metsiä sekä aavikoita. Jättimanner Pangea hajosi kaudella mannerliikunnoissa kahteen osaan, Lauraasiaan ja Gondwanaan. Kausi on nimetty Juravuorten mukaan.

Tänä aikana kehittyi nelijalkaisia kasvinsyöjiä ja kaksijalkaisia petoja.

Kasvillisuus

Kautta sanotaan käpypalmujen aikakaudeksi. Yleensä pienet puut ja pensaat olivat niitä. Kukkakasvit ilmestyivät, mutta eivät vielä olleet kovin yleisiä. Suuret saniaiset olivat hallitsevia ja havupuut olivat tavallisia.

 Oli mammuttipetäjien, mäntyjen ja araukaarioiden sukuisia puita. Neidonhiuspuut olivat yleisiä. Jurakautinen rehevä metsä koostuikin usein erilaisista neidonhiuspuu-lajeista, joita oli erityyppisiä pensaista mahtaviin puujättiläisiin, reheväkasvuisista lämpimän ilmaston havupuista kuten punapuista ja varsinaisen puuston alla kasvaneesta puusaniais- ja käpypalmukerroksesta.

Kortteet, sammalet, lieot, sanikat ja saniaiset olivat tavallisimpia aluskasveja. Lisäksi aluskasvillisuudessa saattoi olla kasviryhmiä, joita nykyään ei enää tavata.

Kaudella oli trooppisia metsiä ja kohtalaisen isoja aavikoitakin. Ruohostoalueita ei vielä ollut ja niiden tilalla kasvoi luultavasti jotain toisen tyyppistä kuivan maaperän kasvillisuutta, luultavasti pensastoa. Navoilla 70 asteen pohjoispuolella oli viileänlauhkeita metsiä.

Eläimistö

Varhaisella jurakaudella eli nisäkäsmäisiä matelijoita ja prosauropodeja.

Myöhäisjura oli suurien, painavien nelijalkaisten pitkähäntäisten kasvinsyöjäliskojen, sauropodien kukoistusaikaa. Ne saivat ravintonsa saniaisaroilta, joilla kasvoi käpypalmuja (Cycads), sekä muunlaisistakin ympäristöistä. Myöhäisjurakaudella eli myös stegosauruksia, harjaliskoja.

Diplodocus



Allosaurus

 Esimerkkinä hyvin suuresta kasvinsyöjäliskosta on jurakauden lopun ja liitukauden alun Diplodocus, jollaisia eli noin 155–140 miljoonaa vuotta sitten. Kasvinsyöjäliskoja saalistivat suuret teropodit (theropods), esimerkiksi Ceratosaurus, Allosaurus, Megalosaurus. Allosaurus oli kasvinsyöjä-Diplodocuksen aikalainen ja eli jura- ja liitukausien vaihteessa noin 160–135 miljoonaa vuotta sitten.

Stegosaurus

Myöhäisjurakaudella eli harjalisko Stegosaurus noin 156–145 miljoonaa vuotta sitten. Stegosauruksella oli harjamainen luupanssari ja piikikäs häntä, jolla se saattoi puolustautua petoja vastaan. Stegosaurus itse oli kasvinsyöjä ja noin 7 metriä pitkä ja tonnin painoinen. Ceratosaurus oli saalistaja, joka painoi tonnin ja oli noin 6 metriä pitkä kahdella jalalla kävelevä hirviö.

Kauden alussa suurimmat kasvinsyöjädinosaurukset olivat 6 metriä pitkiä, lopussa suurimmat olivat jopa 27 metriä pitkiä. Samaan aikaan suuret lihansyöjäliskot, jotka saalistivat kasvinsyöjiä, kasvoivat 5 metristä 11 metriin. Jostain syystä suurimmat kasvinsyöjäliskot eivät selviytyneet seuraavalle liitukaudelle.

Myöhäisellä jurakaudella kehittyvät linnut pienistä coelurosaureista. Ensimmäinen liskolintu Archaeopteryx eli noin 150 miljoonaa vuotta sitten. Kaikki nämä olivat sisiliskolantioisia Saurischia-haaran jäseniä. Harvinaisempia olivat Ornitschia-dinosaurukset joihin kuului harjalisko, stegosaurus. Ilmassa lensi pterosauruksia, jotka muistuttavat nykyisiä lintuja. Joittenkin siipien kärkiväli oli useita metrejä, jopa 10 m.

Noin 200 miljoonaa vuotta sitten eli hieman rottaa muistuttava Megazostrodon, joka oli ensimmäisiä nisäkäslajeja. Yli 164 miljoonaa vuotta sitten eli 0,5 metrin mittainen majavaa muistuttava vesinisäkäs, joka lienee syönyt hyönteisiä ja kaloja.

Europasaurus

Hyönteiset kehittyivät voimakkaasti jurakaudella. Lentoliskot olivat kehittyneet suuriksi, näitä olivat pitkäpyrstöiset Rhamphorhuncloidea ja Pterodactyloidea-liskot.

Merissä vilisi kaloja ja muutamia matelijalajeja, kuten kalaliskot (Itchyosaurus), joutsenliskot (Plesiosaurus) ja mosasaurit (Mosasaurus). Maan ja veden rajassa eli krokotiilin kaltaisia (Teleosauridae, Metriorhynchidae). Meressä eli planktonia (tunnusfossiili calpionelid), brakiopodeja ja ammoniitteja jopa 62 erityyppisessä ekosysteemissä.

Megalosaurus

Ceratosaurus

Toarcis-vaiheen joukkotuho

 

Pliensbach- ja Toarcis-vaiheiden vaihteessa 183 miljoonaa vuotta sitten tapahtui merkittävä "pienempi eläimistön joukkosukupuutto". Tuho kohdistui pääosin vesieläimiin, varsinkin nilviäisiin, muiden muassa ammoniitteihin. Tuhon syyksi arvellaan merenpohjan hapettomuutta, joka liittyi Karoo-Ferrarin alueelle Etelä-Afrikassa tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen. Jättipurkaus jopa noin 6000 km säteellä liittyi alkavaan Gondwana-mantereen hajoamiseen. Laavaa purkautui 2,5 miljoonaa km³.

Jurakauden jako

Jurakausi jaetaan varhaisjuraanan (Early Jurassic), keskijuraan (Middle Jurassic) ja myöhäisjuraan (Late Jurassic). Stratigrafiassa, kerrostumiin liittyen, puhutaan alajurasta (Lower Jurassic), keskijurasta (Middle Jurassic) ja yläjurasta (Upper Jurassic), joita Euroopassa on perinteisesti myös kutsuttu nimillä Lias (valkea jura), Dogger (ruskea jura) ja Malm (musta jura).
Jurakauden ajoituksessa on 5–10 miljoonan vuoden heittoja.

Jurakaudesta siirrytään dinosaurusten vallan huipulle liitukauteen, joka päättää niiden valtakauden suureen joukkotuhoon.

Liitukauden dinosaurukset

Liitukausi viimeinen kausi, joka alkoi noin 146 ja päättyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten. Liitukausi on saanut nimensä Englannin rantakallioiden liitukalkkikerrostumista, jotka syntyivät siihen aikaan runsaslukuisten matalien merien pieneliöiden kivettyessä.

Kausi tunnetaan dinosaurusten huippukautena, joka loppui niiden äkilliseen häviämiseen mahdollisesti asteroiditörmäyksen, tulivuorenpurkausten tai molempien vuoksi. Aiemmin kehittyneet linnut lajiutuivat voimakkaasti.

 Hirmuliskot olivat lajiutuneet useampiin ryhmiin ja kasvaneet yhä suuremmiksi. Tunnetuin liitukauden hirmuliskoista lienee suurpeto Tyrannosaurus rex.

Liitukaudella oli lämpimämpää kuin koskaan aiemmin suurten monisoluisten eliöiden historiassa. Lähes koko maapallolla oli lämmintä ympäri vuoden, ja mahdolliset merijäät ja jäätiköt olivat pieniä. Tämä johtui mannerten suotuisasta asemasta, joka ohjasi merivirrat lämmittämään maata.

Päiväntasaajan seudun vedet kiersivät leveässä virrassa ja lämpenivät kierros kierrokselta. Merenpinta oli korkealla, mikä myös osaltaan lämmitti maapalloa. Lisäksi kaudella tapahtui suuria tulivuorenpurkauksia, jotka kuumensivat kasvihuone-ilmiön avulla maapalloa joinain jaksoina.

 Arvioiden mukaan hiilidioksidia oli ilmassa huomattavasti nykyistä enemmän, samoin happea.

Nykyisin liitukausi jaetaan monesti varhaiseen ja myöhäiseen liitukauteen.

Kasvillisuus

Kauden alussa neidonhiuspuut, käpypalmut, saniaiset ja havupuut jatkoivat mesotsooisen ajan perinnettä. Mutta aikaa myöten kukkakasvit ja lehtipuut syrjäyttivät kortteet ja käpypalmut. Kukkia pölyttämään kehittyivät omanlajisensa hyönteiset. Kukkakasvit ilmestyivät kauden alussa, ja runsaslajistuivat kauden edetessä. Ruohoja ei vielä ollut, ne ilmestyivät vasta kenotsooisella maailmankaudella.

Liitukaudella havupuut olivat yleisiä, samoin lehtipuut. Kukkakasvit, kuten fiikus, magnolia ja pyökitalkoivat menestyä, ja kauden puolivälissä ne muodostivat jo 90 % kasvillisuudesta syrjäyttäen saniaiset ja neidonhiuspuukasvit. Tammi, vaahtera, saksanpähkinä ja niin edelleen yleistyivät myöhäisellä liitukaudella.

Kun mannerten asento oli erilainen kuin nyt, kasvillisuusvyöhykkeet menivät aivan eri tavoin kuin nykyään. Varhaisella liitukaudella oltiin vielä tilanteessa, jossa mantereet olivat vielä melko yhdessä ja päiväntasaajalla oli sen takia vielä aavikoita. Saharassa kasvoi trooppista metsää, ja Etelä-Amerikassa nykyisen Amazonin alueella oli aavikkoa, samoin kuin Saharan eteläpuolinen Afrikka melkein kokonaan.

Lämpimänlauhkea vyöhyke ulottui pohjoisessa ja etelässä jopa 60 leveysasteelle, ja siitä pohjoisempana ilmeisesti navoille asti oli viileänlauhkeaa. Keski-Euroopassa oli melkein trooppinen "paratrooppinen" ilmasto. Myöhäisellä liitukaudella päiväntasaajan aavikot olivat hävinneet, kun mantereet olivat jo selvästi alkaneet vaeltaa irti toisistaan.

Eläimistö

 

Ankylosaurus

Dinosaurukset kukoistivat lämpimässä, kosteassa kasvistoltaan monipuolisessa ympäristössä. Jotkut dinosaurukset kehittyivät yhä enemmän lintujen kaltaisiksi. Liitukauden tunnetuin hirmulisko oli noin 12–14 metrin pituinen peto Tyrannosaurus rex, joka painoi noin 6 000 kiloa ja pystyi hotkaisemaan kerralla noin 70 kilon suupalan. Tyrannosauruksen korkeus oli noin 6–7 metriä. Lajista on löydetty hieman yli 10 fossiilia, ja se eli aivan liitukauden lopulla noin 68–65 miljoonaa vuotta sitten.

Eräs varhaisen liitukauden hirmuliskoista, teropodi Beipiaosaurus inexpectus.

Tunnettu on myös sarvikuonoa muistuttava kolmisarvilisko Triceratops, joka myös eli ainoastaan aivan liitukauden lopulla, sekä Giganotosaurus. Kaudella eli lisäksi 85–75 miljoonaa vuotta sitten suuri lentolisko Pteranodon, joka ei ollut varsinainen dinosaurus vaan suuri lepakkomainen lentävä lisko, jonka pituus oli 1,8 metriä ja siipien kärkiväli 7,6–10 metriä. Liskon korkeus sen seistessä oli 1,8 metriä. Lentoliskolla ei ollut pyrstöä. Nisäkkäät alkoivat myös runsastua.

Linnut lajiutuivat vauhdilla. Lintuja pidetään monesti dinosaurusten jälkeläisinä. Nisäkkäät lajiutuivat nopeasti liitukauden loppupuolella, varsinkin niin kutsutut pussieläimet. Kädellisten edeltäjät lienevät ilmestyneen kauden keskivaiheilla.

Triceratops

Noin 100 miljoonaa vuotta sitten ilmestyivät hait. Karvapeite kehittyi nisäkkäille viimeistään 125 miljoonaa vuotta sitten, joidenkin löytöjen mukaan jo jurakaudella 164 miljoonaa vuotta sitten. Liitukauden lopulla ilmestyivät niin sanotut varsinaiset luukalat (Teleostei), joihin useimmat nykyiset kalat kuuluvat. Kaudella elivät ja kuolivat sukupuuttoon hammaslinnut (Hesperornis, Itchyornis). Joitakin nykyisiä lintuja, kuten flamingo, iibis ja pelikaani esiintyi jo liitukaudella. Hyönteiset olivat nykyisen tyyppisiä.

Anatotitan

Tyrannosaurus Rex



Giganotosaurus

Dinosaurusten valtakauden päätös

Yleisimmän, nykyisen käsityksen mukaan dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon liitukauden lopulla noin 65 miljoonaa vuotta sitten todennäköisesti suuren asteroidin törmättyä maapalloon. On myös olemassa hataria teorioita dinosaurukset tappaneesta viruksesta.

Liitukauden joukkosukpuutto

Liitukauden joukkosukupuutto johtui melko varmasti suuren asteroidin törmäyksestä. Hyvin suurella nopeudella liikkuneen asteroidin törmäyskitka kaasuunnutti asteroidin ja osan kalliota, mikä aiheutti valtavan räjähdyksen, joka synnytti suuren kraatterin.


Liitukauden joukkosukupuutto tapahtui 65,5 miljoonaa vuotta sitten. Silloin dinosaurukset ja monet maa- ja merieläimet kuolivat ja liitukuoriset eläimet katosivat. Tuho kosketti eniten suuria lajeja, pienet selvisivät paremmin hengissä. Kotilomaiset ammoniitit hävisivät meristä täysin. Pienet matelijat, nisäkkäät ja linnut selvisivät.
Joukkosukupuutto johtui lähes täysin varmasti harvinaisen suuren asteroidin törmäyksestä Jukatanin niemimaalle.


Tämä on päätelty siitä, että liitukauden päättävä KT-raja sisältää huomattavasti normaalia enemmän Maassa harvinaista iridiumia. Törmäyksessä syntyneitä lasipallosia on myös säilynyt. Valtava törmäysräjähdys levitti kuumaa kaasua ympärilleen myrskytuulen voimalla. Puita kaatava paineaalto, hyökyaallot ja kuuman kiven sade olivat tappavia törmäyskohdan lähellä.


Voimakas maanjäristys mylläsi maata ja aiheutti suuria maanvyöryjä. Kuumat kiviheitteet ja kuuma törmäyskaasu nostivat suuria tulipaloja. Törmäyksen nostama pöly ja kemikaalit pimensivät auringon. Merissä kuoli yhteyttävä plankton vähäksi aikaa, mikä tappoi monet planktonia syövät nilviäiset ja nilviäisiä syövät meriliskot.


 Monet syvänmeren eliöt, sammakkoeläimet ja kaikkiruokaiset sekä hajottajat selvisivät hengissä. Maakasvit kuolivat laajoilla alueilla, mikä tappoi muista törmäystuhoista hengissä selvinneitä kasvinsyöjäeläimiä. Tämän takia kasvinsyöjiä syövät petodinosaurukset kuolivat. Yksi menestyneistä selviytyjistä oli nisäkkäät.

Kadonneet lajit

Liitukauden lopun joukkotuho vei kaikki dinosaurukset maalta, mereltä ja ilmasta. Merien joutsenliskot, kalaliskot, mosasaurit ja lentoliskot. Suuret maaeläimet kuolivat. Harva yli metriä pidempi ja yli 30 kg painoinen maaeläin selvisi hengissä tuhosta. Merissä pitkään olleet ammoniitit ja belemniitit hävisivät myös. Linnusta liitukauden yleisin ryhmä vastalinnut eli enantiornit hävisivät. Ammoniitit näyttävät ensin harvinaistuneen ja muuttuneen pieniksi, sitten hävinneen kokonaan.


Lähes kaikki merien pinnalle olevan planktonin foraminifera-suvut hävisivät. Planktonista hävisi 90 %. Maan biomassasta tuhoutui 99 prosenttia. Kaikista lajeista kuoli 50–75 %. Meressä kaikista eläinsuvuista hävisi 50 prosenttia, -lajeista 85 prosenttia ja -heimoista 15 prosenttia. Merilajeista kuoli 70 %, muun muassa monet simpukat ja kotilot. Merimatelijoista hävisi 93 prosenttia, ammoniiteista 100 prosenttia, koralleista 65 prosenttia ja planktonista 83 prosenttia. Maalla eläinheimoista hävisi 25 prosenttia ja -suvuista 56 prosenttia. Ei-dinosaurusmatelijoistakin kuoli 56 prosenttia.

Mitkä lajit selvisivät?

Joukkosukupuutosta selvisivät pienet maaeläimet kuten nisäkkäät. Höyhenten peittämät linnut selvisivät. Matelijoista selvisivät kilpikonnat, krokotiilit, liskot ja käärmeet. Kalat ja sammakot selvisivät myös. Luukalat selvisivät erittäin hyvin, vaikka niissäkin tuho kosketti suuria lajeja. Hyönteiset selvisivät. Luukalat selvisivät parhaiten. Nämä olivat makean veden eliöitä, samoin kuin sammakot, krokotiilit ja vesikilpikonnatkin.

 Nämä eliöt kärsivät nykyään eniten happosateista, joten happosateet eivät liene olleen merkittävä eliöitä hävittänyt tekijä. Monet kaikkiruokaiset hyönteissyöjät ja raadonsyöjät selvisivät. Hyönteiset, etanat ja muut eläimet jotka söivät kuollutta eläin- ja kasviainesta, joutuivat hyönteisten ja nisäkkäiden ravinnoksi. Krokotiilit selvisivät luultavasti sen takia, että ne pystyivät syömään jätettä.

Nisäkkäiden nousu

 

 Nisäkkäiden määrä 2,2-kertaistui. Useimmat säilyneet nisäkkäät olivat pieniä, alle 1-kiloisia, ja pienen kokonsa puolesta pystyivät hakemaan suojaa eri ympäristöissä. Pohjoisen pallonpuoliskon pussinisäkkäät katosivat, mutta säilyivät Australiassa ja Etelä-Afrikassa.


 Pohjois-Amerikan ainoa selvinnyt pussieläin oli opossumia muistuttanut myöhäisliitukauden Alphadon, joka on suunnilleen sama kuin paleoseenin Peradectes. Pohjois-Amerikassa eli tuhon jälkeen muun muassa puupäästäistä muistuttanut Purgatorius. Puoli miljoonaa vuotta tuhon jälkeen erään alueen ravintoketjun huipulla oli melko pieni lihansyöjä Protungulatum.

Liitukauden nisäkkäitä

Nisäkkäät lajiutuivat liitukaudella nopeasti. Kaudelle eli monia pussinisäkkäitä. Suuri osa liitukauden nisäkkäistä kuoli liitukauden lopussa. Viimeistään liitukauden keskivaiheilla kehittyivät pienet pääshyönteissyöjät Insectivora, joihin kuului esimerkiksi myöhäsliitukauden Mongolian Zalambdalestes, joka oli 15 cm pitkä ja muistutti elefanttipäästäistä

Leptictidium



Didelphodon



Tässä lopussa vielä muutamia pieniä  nisäkkäitä, jotka elivät dinosaurusten varjossa jo "sairaalla" maapallolla. Nisäkkäiden oli kuitenkin koittava. Niin alkoi nisäkkäiden valtakausi, mutta siitä sitten enemmän myöhemmin.

Muinaisten valtamerien esihistorialliset pedot ja kalat.

Muinaisissa valtamerissä eli monia esihistoriallisia kaloja ja vaarallisia petoja, joista on myöhemmin saatu tietoja fossiililöytöjen avulla

Muinaisten valtamerten pedot

Megalodon

Yksi suurimmista muinaisten valtamerten pedoista polveutuu meille paljon tutummasta valkohaista, mutta tämän pedon leuat ja hampaat olivat monta kertaa valkohain leukaluuta ja hampaita suuremmat.

Kyseessä on muinaisten valtamerten petojen peto Megalodon, jättiläishai.

Megalodon saattoi kasvaa jopa 17 metriä pitkäksi ja painaa arviolta 27 tonnia.

Megalodon eli trooppisissa merissä tertiäärikauden lopulla.

Vanhimmat Megalodonin fossiilit ovat 18 miljoonan vuoden takaa ja viimeisimmät 1,5 miljoonan vuoden takaa.

Megalodonien tiedetään käyttäneen pääravintonaan sen ajan valaita ja kookkaita kaloja.

Megalodon tunnetaan pääosin fossiloituneista hampaistaan. Tämä johtuu siitä, että aivan kuten nykyistenkin haiden, myöskään megalodonin tukiranka ei ollut luuta vaan rustoa.

Rusto ei fossiloidu luun tapaan. Vain hampaat ovat säilyneet, koska niissä oli enemmän luuainesta kuin muussa luustossa.

Pisimmät mitatut hampaat ovat yli 17 senttimetriä pitkiä. Megalodonin leuka on oletettavasti ollut 10 kertainen verrattuna Valkohain leukaan.

                          Megalodonin olemassa olosta on säilynyt todisteena vain fossiilisoituneita hampaita.

Jotkut kryptozoologit uskovat, ettei Megalodon olisikaan vielä kuollut sukupuuttoon.

Jättiläismäisistä haista on tehty useita väitettyjä havaintoja, mutta todisteita lajin elossa olemisesta ei ole saatu.

Kuitenkin megalodonin olemassaolo on mahdollista, sillä 95 % maailman meristä on edelleen tutkimatta, ja megalodon voisi saada tarvittavan ravintonsa raadoista ja syvänmeren kaloista.

Tästä kaavakuviosta näkee kuinka suuri Megalodon oli ihmiseen ja tämän päivän pienempiin hailajeihin verrattuna.

                                                               Megalodonin hammas.

                     Tässä verrataan Megalodonin hammasta tavallisen valkohain hampaaseen, kokoero on huomattava.

Vaikka valtaosa valtameristä on edelleen tutkimatta, niin en usko tämän jättiläisen enää elävän. Olosuhteet ja ilmasto ovat muuttuneet Megalodonien ajoista.

Tämäkin mahtava muinainen meripeto on kuollut sukupuuttoon monien muiden merien petojen tapaan jo sitä ennen.

 Mitään todisteita Megalodonien olemassaolosta tai elämisestä tänä päivänä ei ole minkäänlaisia tieteellisiä todisteita, jotka tukisivat tätä väitettä.

Megalodonien ravintona käyttämät kalat ja valaat ovat kuolleet sukupuuttoon, eikä ole todisteita siitä, pystyisikö niin valtava meripeto sopeutumaan nykymaailman valtameriin tai vaihteleviin ilmasto-oloihin tai vuodenaikoihin.

                                                  Megalodonin uskottiin näyttäneen tältä.

                                         Erikokoisten Megalodonien fossiloituneita hampaita.

Vain Megalodonien hampaat ovat säilyneet todisteena sen olemassaolosta. Hampaita löydetään vielä tänäkin päivänä, mutta toistaiseksi mikään ei ole viitannut siihen, että tämä muinaisten valtamerten peto olisi säästynyt sukupuutolta.

Jatketaan sitten muilla muinaisten valtamerien pedoilla. Seuraavaksi hieman koottuja fossiililöytöjä muinaisten valtamerien tappajavalaasta Basilosauruksesta, joka eli varhaisten nisäkkäiden valloittamalla planeetalla myöhäisellä eoseenikaudella.

Basilosaurus

Basilosaurus eli "kuninkaallinen lisko" oli varhainen valas, jonka uskotaan syöneen muun muassa samaan aikaan eläneitä pienempiä valaita kuten dorudoneja.

Sen jäännöksiä löydettiin ensimmäisenä Pohjois-Amerikasta, ja niitä luultiin jonkinlaisen merimatelijan fossiileiksi; tästä saurus-nimi,joka tarkoittaa liskoa.

Ainakin kahden muun lajin jäännöksiä on löydetty Egyptistä ja Pakistanista. Basilosaurus koiraat olivat 21 metriä pitkiä ja naaraat 18 metriä pitkiä.

                                                              Basilosauruksen kallo.

Fossiililöydöt

1800-luvun alkupuolella Louisianassa ja Alabamassa Basilosaurus cetoides -fossiilit olivat niin tavallisia ja suuria, että niitä käytettiin yleisesti kalusteina.

Anatomian tutkija Richard Harlan esitti, että kyseessä olisi suuri matelija ja nimesi eläimen basilosaurukseksi. Myöhemmin brittitutkija Sir Richard Owen perehtyi jäännöksiin ja totesi niiden kuuluneen nisäkkäälle.

Myöhemmin basilosauruksen fossiileja löydettiin Euroopasta,Egyptistä ja Uudesta-Seelannista.Basilosaurus oli siis hyvin yleinen maailman lämpimissä valtamerissä 45-36 miljoonaa vuotta sitten.

Ominaisuudet

Kaikkien valaiden tavoin myös basilosaurus hengitti ilmaa.Sillä ei kuitenkaan ollut ilmareikää päälaella,vaan se hengitti uimalla pintaan ja haukkasi siellä ilmaa.

Tälläiset alkeelliset piirteet olivat ymmärrettäviä,koska valaat kehittyivät vain muutama miljoonaa vuotta ennemmin kunbasilosaurus kehittyi.

Basilosaurus kuului alkuvalaat-heimoon eli archaeoceti-heimoon.

Basilosaurus ei ollut nirso.Se saalisti kaikkea:Kilpikonnia,haikaloja,muita kaloja sekä kalmareita.

Basilosaurus oli pitkään ainoa tunnettu esihistoriallinen valas.

Sen pienet takaraajat,jotka muistuttivat ennemmin jalkoja kuin eviä,johtivat ajatukseen,että valaat ovat kehittyneet maaeläimistä.

Viimeisen naulan arkkuun kuitenkin löi se,kun ambulocetus löydettiin.

                                                         Tältä Basilosauruksen uskottiin näyttäneen.

Fossiililöytöjen perusteella on saatu paljon tietoa muinaisten valtamerien pedoista ja muista eläimistä on saatu lisää tietoa ja myös kuvaa siitä millaisessa ympäristössä ne elivät.

Seuraavaksi siirrytään panssarikaloihin ja myöhäisen devonikauden valtamerten petoon Dunkleosteukseen.

Dunkleosteus

                                                            Tältä Dunkleosteuksen uskottiin näyttäneen.

Dunkleosteus terrelli oli jättiläiskokoinen petokala, joka eli myöhäisellä Devonikaudella 360–415 miljoonaa vuotta sitten.

Sillä oli vahvat leuat, joilla se luultavasti murskasi saaliskaloja, joilla oli suojaava panssari. Dunkleosteuksella oli myös itsellään paksu luinen suojaava panssari.

Suurin tunnettu yksilö kasvoi kahdeksasta kymmeneen metriin pitkäksi.

Dunkleosteuksen paino oli noin tuhat kilogrammaa.

Kalan silmät olivat panssarin syvennyksissä suojassa neljän luurenkaan keskellä.

Dunkleosteuksen kohtaloksi oletetaan koituneen se, että sen saaliseläimet kehittyvät sitä nopeammiksi, kun panssarikaloja notkeammat rustokalat yleistyivät.

Fossiileja on löytynyt Saksasta, Pohjois-Afrikasta ja Yhdysvaltojen itäosasta. Dunkleosteus söi lähes mitä tahansa eliöitä jotka elivät merissä.

                                                            Dunkleosteuksen kallo.


Merten panssarikaloista päästäänkin aivan toisenlaiseen esihistorialliseen merien petoon. Siirrytään takaisin aikaan, jolloin Dinosaurusten valtakausi oli vasta aluillaan eli takaisin jurakauteen.

Liopleurodon

Liopleurodon oli valtava jurakauden merimatelija, joka eli 165-150 miljoonaa vuotta sitten.

 Se saattoi joidenkin arvioiden mukaan kasvaa jopa 28 metriä pitkäksi ja painaa lähes 75-150 tonnia.

 Suurimmat löydetyt liopleurodonit kuitenkin "vain" noin 20 metrisiä. Pelkästään liopleurodonin kallo oli 4.5~6 metriä pitkä.

Lioleurodonin fossilisoitunut hammas.



Lioplerodonin luuranko kokonaisuudessaan.

Tältä Liopleurodonin uskotaan näyttäneen.


Se Jurakauden esihistoriallisesta meripedosta Lioplerodonista. Kun vauhtiin päästiin, niin ei kuin lisää esihistoriallisia meripetoja tutkimaan eli siirrytään esihistoriallisiin hailajeihin ja niiden esihistoriallisiin varhaismuotoihin.

Esihistorialliset Hait

 

Helicoprion

 

Helicoprion on esihistoriallinen kala. Se on nykyisten haiden varhaismuoto, joka eli 250–300 miljoonaa vuotta sitten permikaudella.

 Se oli petokala, ja saattoi kasvaa jopa kolmemetriseksi. Lajin ainut löydetty osa on erikoinen kiemurainen fossiili, jossa on yli 180 hammasta.

Löydös on osa eläimen alaleukaa.

Helicoprionin fossiloitunut leuka.

Fossiililöydöt ja Tutkinta

Helicoprionin leukoja on löydetty Venäjältä, Pohjois-Amerikasta, Japanista ja Australiasta. Ensimmäisen löydöksen läpimitta on noin 26 senttimetriä.

 Aluksi sen arveltiin kuuluvan jollekin erikoiselle ammoniitille, mutta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että se kuului jonkinlaiselle haille, ja laji nimettiin helicoprioniksi.

Venäläinen Andrzej P. Karpinski käytti monta vuotta elämästään yrittäessään tutkia, mihin kohtaan haita "kiehkura" voisi kuulua.

 Hän mm. kokeli sijoittaa sen selkäevään, pyrstöön ja yläleukaan. Vasta helicoprionin sukulaisen ornithoprionin löydyttyä ymmärrettiin sijoittaa kiehkura alaleukaan.

 Tosin vieläkään ei olla varmoja, mihin kohtaan aleleukaa löydös kuului.

Tältä Helicoprionin uskottiin näyttävän.

Hybodus

Hybodus oli varhainen haisuku, joka eli noin 260–100 miljoonaa vuotta sitten. Sen fossiileita on löydetty kaikilta mantereilta. Suurimmat lajit olivat parin metrin pituisia.

Tältä Hybodus suvun haiden uskottiin näyttävän.

Hyboduksen fossiloitunut luuranko.


Hybodus oli pieni haisuku ja siitä on edelleenkin vain vähän tietoa. Tämän suvun edustajat olivat myös hyvin pieniä, tämä on voitu päätellä löydettyjen fossiilien avulla.

Kaikki nämä ovat kuitenkin sukua tämän päivän hailajeille.

Sitten siirrytään esihistoriallisiin luukalalajeihin.

 

Esihistorialliset Luukalat

Xiphactinus

Xiphactinus oli jättimäinen esihistoriallinen luukala, joka eli myöhäisellä liitukaudella. Sen koko oli vaihteli välillä 4,5-6 m.

Se saalisti kookkaita kaloja ja lintuja.

Xiphactinuksen luuranko.

 Tältä Xiphactinuksen uskottiin näyttäneen.

Jäänteitä Xiphactinus-luukaloista on löydetty Kansasista (josta lajin ensimmäinen fossiili löydettiin 1850-luvulla), Alabamasta ja Georgiasta Yhdysvalloissa sekä Euroopasta, Australiasta, Kanadasta ja Venezuelasta.

Leedsichthys

 

Leedsichthys oli esihistoriallinen luukala. Arviot sen koosta vaihtelevat, mutta suurimpien yksilöiden arvellaan olleen 16 metriä pitkiä.

Tältä Leedsichthysen uskottiin näyttäneen.

 Luukaloista tiedetään aika vähän, mutta ne olivat isompien meripetojen saalista. Fossiililöytöjen avulla on saatu paremmin tietoa esihistoriallisesta elämästä. Tässä olivat merten suurimmat esihistorialliset meripedot ja niiden mieluisat saaliseläimet.

Valtamerissä on vieläkin tutkimattomia osia, mutta historia ei enää marssita esiin mitään samanlaista kuin muinaisten valtamerien esihistorialliset pedot ja kalat.

 Tälläisiä eläimiä ei enää koskaan uiskentele tämän maailman valtamerissä, mutta näiden eläinten jälkeläiset elävät  monipuolisena joukkona. Suurimpina tietysti hait, joita on ollut esihistoriallisista ajoista lähtien.